Entäs kun parantumisen kuherrusvaihe on ohi, todellisuus iskee moukarilla ja hauskuus loppuu siihen? Mistä kaivaa motivaatio parantumiseen?
Entä onko se loppupeleissä kiinni motivaatiosta, vai onko kyse sitoutumisesta?
Motivaatio. Sitoutuminen.
Kaksi sanaa, joista toisella on suurempi merkitys parantumisen kannalta.
Tiedättekö miksi syömishäiriöisiä pidetään niin vaikeahoitoisina? Siksi, koska heillä ei ole motivaatiota parantua. Totta. Mutta jos tämä pitäisi ihan kirjaimellisesti paikkansa, niin yksikään syömishäiriöinen ei parantuisi, vaan kaikki kuolisivat kirjaimellisesti motivaation puutteeseen.
Tästä saadaan tulokseksi, että motivaatio on todella yliarvostettu asia eikä sillä kukaan etene.
Tuskin olit koko yhdeksää peruskouluvuotta motivoitunut koulun käyntiin, mutta silti sait peruskoulun päättötodistuksen, eikös?
Tuskin olit koko sairauden ajan innokkaan motivoitunut tuhoamaan itseäsi vaan sitoutuminen sairauteen ylläpiti tilannetta, eikös?
Motivaatio ei tule kolkuttamaan oveasi. Motivaatio ei kävele luoksesi. Motivaatiota et voi ostaa ja pitää taskussa. Motivaatio tulee välillä käymään ja se lähtee pois.
Mitä siis tapahtuu kun seuraa motivaatiota parantumisprosessissa? Pääsee askelen eteenpäin ja sitten iskee takapakki. Parantumisen alkuvaiheessa iskee kuherruskausi, jolloin kaikki tuntuu niin jännältä ja mahtavalta ja olet todella motivoitunut. Mutta sitten tämä vaihe menee ohi ja samoin menee motivaatio. Mitä nyt tapahtuu? Luovutatko? Tulitko näin pitkälle vain antaaksesi periksi?
Sairastuminen ei ole valinta mutta parantuminen sen sijaan on.
Parantuminen on valinta, joka on tehtävä yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä monta kertaa päivässä. Minä valitsen parantumisen tänään; minä valitsin parantumisen myös eilen, myös viime viikolla, viime kuussa, viime jouluna. Olen valinnut parantumisen ja olen sitoutunut siihen 100%.
Sitoutuminen tarkoittaa todella sitoutumista johonkin asiaan, päättäväisyyttä viedä se läpi vaikka sataisi niitä harmaita kiviä. Sitoutuminen parantumiseen ei tarkoita pelkästään syömistä, lepäämistä ja painon normalisointia, vaan se tarkoittaa kokonaisvaltaista itsensä hyväksymistä ja itsestään huolehtimista. Oman elämänsä arvostamista ja omia tavoitteitaan kohti menemistä.
Mutta takaisin siihen pisteeseen, kun sairaus huutelee ja tekee vaan mieli palata takaisin; mitäs silloin?
Ensinnäkin palauta mieleesi se, että miksi tähän lähdit? Miksi sinä rupesit parantumaan? Mitä haluat elämältäsi? Mitkä ovat toiveet ja suunnitelmat?
Muista, että lyhyellä tähtäimellä sairaudelle periksi antaminen tuottaa hyvää oloa mutta pitemmällä tähtäimellä se tuottaa niin katumusta, syyllisyyttä, ahdistusta, masennusta, epätoivoa, surua kuin kiukkuakin. Miksi minä annoin periksi? Miksi en vaan puskenut läpi? Miksi olen niin heikko?
Yleensä ne hetket, jotka tuntuvat kaikkein vaikeimmilta, ovat juuri niitä merkityksellisiä hetkiä, joiden selvittäminen auttaa sinut uudelle tasolle ja tekee sinusta taas kerrosta vahvemman. Jokainen vaikea hetki valmistaa seuraavaan ja antaa sinulle itseluottamusta siitä, että sinä kyllä pystyt navigoimaan näiden karikkojen läpi.
Itselläni ensimmäisellä kerralla tanssi oli mun motivaatio syödä ja nostaa painoa. Kun sain luvan tanssiin, niin yhtäkkiä se motivaatio lopahtikin. Entäs nyt? Tiedostin tilanteen ja arvioin tilanteen: olen nyt paikassa B lähdettyäni paikasta A, eli olen edistynyt. Haluanko palata sinne takaisin ja tehdä kaiken uusiksi, vai käännynkö sitoutumisen puoleen saadakseni matkaa eteenpäin?
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja hyvin pian tajusin, että en voi luottaa motivaatioon. Välillä sain motivaatiopuuskia ja oikein puhkuin intoa ja tarmoa, ja seuraavassa hetkessä olin valmis heittämään kaiken läskiksi ja palaamaan paikkaan A.
Kun motivaatio osuu polullesi, ota siitä kiinni. Katso mitä se tarjoaa ja arvioi se: onko tämä pitkä- vai lyhytaikainen? Kannustaako se minua terveyteen vai sairauteen? Onko mahdollista, että tämä lopahtaa huomenna vai onko mahdollista, että tämä voi muuttaa elämäni?
Haluan tehdä eroa hyvien ja huonojen motivaatioiden välille. Hyviä, terveyteen kannustavia motivaatioita on laidasta laitaan aina yksilöstä ja yksilön omasta arvomaailmasta riippuen. Itselläni tunnistan motivaation liittyvän itseni toteuttamiseen, kuten tanssi, vertaistukityöt, KAT-koulutus, psykologia alana ja mahdollisesti psykologian laitokselle pyrkiminen. Minua motivoi myös Doora, sillä haluan taata hänelle turvallisen elinympäristön ja auttaa häntä toteuttamaan omaa koiramaista itseään. Myös perheenjäsenten hyvinvointi on yksi motivaatio, sillä he ovat olleet todella rankassa sijaiskärsijöiden ja omaisten roolissa yli vuosikymmenen ajan.
Sen sijaan negatiiviset motivaatiot liittyvät sairauteen ja sairauden muodon muuttamiseen. Yhtäkkiä voi tuntea timmin kropan ja tiukan karppiruokavalion tai vegaaniuden olevan se päämotivaatio. Shitness voi tuntua uskomattoman houkuttelevalta, koska se tarjoaa saman kuin vegaanius: rajoittavuuden ja uskomattoman ruokakeskeisyyden, mutta "hyväksytyssä" muodossa.
Tässä vaiheessa huomautan vegaaniudesta sen verran, että ymmärrän sen olevan monille ihan oikea, aito asia mutta syömishäiriöstä parantuessa hälytyskellojen pitää soida. Jos et osoittanut ennen sairastumistasi juuri mitään mielenkiintoa vegaaniutta kohtaan ja se tapahtui parantumisvaiheessa, niin on erittäin todennäköistä, että kyseessä on syömishäiriö tekemässä kauppaa, johon ei saa ruveta. Mikäli täyden remission saavuttamisen jälkeen edelleen tunnet voimakasta tarvetta pelastaa valaat, kodittomat kissat, puuvillaviljelmät, ilmakehän ja silittää kasveja ja palauttaa maidot lehmille, niin silloin voit miettiä asiaa uudelleen (huomaa sarkasmi). Pystytkö syömään pussillisen sipsejä, käyttämään öljyä ruoassa, syömään maapähkinävoita ym rasvaista vegaanista ruokaa ilman mitään kompensaatiokäyttäytymistä?
Voin tästä aiheesta kertoa sellaisen omakohtaisen kokemuksen, että olen pääasiassa kasvissyöjä mutta syön maitotuotteita, kananmunia ja kalaa, koska mä tykkään niistä ja mun kroppa tarvitsee niitä. Olen jo pitkän aikaa syönyt myös kanaa ja muita lihatuotteita nähdäkseni onko kyseessä mun mielihalu vai sairauden, ja olen tullut tulokseen sen olevan mun oma mieltymys. Lihan syöminen tuo itselleni mielikuvan onnellisesta lehmästä/kanasta/possusta laihduntamassa auringonpaisteessa, sitten teurastamon ja veren tirskuvan suupielestä ihmisen syödessä sitä eläinparkaa. Mulle tulee myös kuvotus enkä tykkää edes lihan koostumuksesta.
En kuitenkaan luokittele itseäni kasvissyöjäksi, koska se on syömishäiriölle oiva harmaa alue.
Motivaatio ei siis ole avain parantumiseen, ei motivaatio sinua lämmitä, ei se kehoasi ravitse eikä se sinua tervehdytä. Sinä teet sen sitoutumalla parantumiseen. Parantumista ei voi toteuttaa silloin kun huvittaa, pari kertaa viikossa kun on hyvä päivä, vaan kyseessä on matka.
Voit kuvitella sen polkuna läpi aavan pellon tai pimeän metsän - itse suosin jälkimmäistä. Olet tulossa jostakin ja menossa kotiin ja ainoa keino päästä sinne on mennä metsän läpi. Matkalla voi olla susia ja karhuja, siellä on korppeja ja haukkoja, ja jokunen tikkakin saattaa nakuttaa kalloasi. Nälkä on jo kamala, jano polttaa kurkkua ja liimaa kielen kiinni kitalakeen, ja sinun on pakko päästä vessaan. Siis yksinkertaisesti pakko!
Mitä teet? Odotatko yksisarvista, joka vie sinut sateenkaarta pitkin valkoiseen linnaan? Käperrytkö polun alkuun ja leikit kuollutta? Vai puretko hammasta ja menet sen metsän läpi?
Jokainen tekemäsi valinta vahvistaa aivoissasi olevia yhteyksiä - joko sairaita ja uusia - ihan jokaikinen. On todella luonnollista ja ymmärrettävää miksi sairauden ajatus- ja käyttäytymismallit ovat niin houkuttelevia ja tuttuja, sillä olethan toistanut niitä kymmeniä kertoja päivittäin ties kuinka pitkän ajan! Mutta ainoa keino niiden terveiden yhteyksien vahvistamiseksi on niiden toistaminen. Tästä syystä sinun pitää tehdä aina päin vastoin kuin syömishäiriö sanoo!
Kun mielesi muuttuu niin anna sen muuttua. Se ei ole syy palata takaisin. Se ei ole syy jättää ruokia välistä tai mennä lenkille. Virheet ovat sallittuja ja niitä sattuu, mutta kun saman virheen tekee kahdesti niin se on jo valinta: sairauden valinta.
Tarkastele tilannetta ja mieti mikä triggeröi tämän ajatuksen? Huomaatko jonkin toistuvan kaavan? Ota oppia niistä ja mieti mitä sinun pitää tehdä seuraavalla kerralla, sillä tämä vahvistaa tervettä käyttäytymistä sekä sitoutumista, ja se tuo myös sekä lyhyellä että pitemmällä aikavälillä hyvää oloa. Myös oma itsetuntosi ja -luottamuksesi alkaa kasvaa.
Muista, että vaikeita hetkiä tapahtuu ihan kaikille mutta ne ovat vain pieniä kuoppia polulla. Motivaatio on hyvä apuväline mutta se ei ole kantava palkki, vaan sitoutuminen ja päättäväisyys rakentavat talon sinun avullasi. Parantuminen, aivan kuten talon rakentaminenkin, vaatii systemaattisuutta ja sitä pitää toteuttaa joka päivä joka hetki; jos sattuu kova ukkosmyrsky, niin talon rakentaminen jatkuu suunnittelulla ja pohjapiirrosten hienosäädöllä, eli työ jatkuu kaikesta huolimatta. Kun iskee vaikea hetki niin silloin tärkeintä on pitäytyä säännöissä, eli lepäämisessä ja syömisessä, aivan kuten joka ikinen päivä muutenkin. Ei poikkeuksia. Poikkeuksia ei ole olemassa parantumisessa.
Jotta tämä ei olisi niin totista puuhaa niin heittäydy haaveilemaan! Jos ihme tapahtuisi ja olisit huomenna haaveammatissasi, niin mikä se olisi? Tai jos huomenna saisit tehdä mitä oikeasti ikinä haluaisit, niin mitä se olisi? Mistä haaveilet? Tee vaikka oma haave- tai suunnitelmakartta ja mieti miten tämä hetki auttaa sinut sinne.
The moment you are ready to give up is the moment when magic happens!
Törmättyäni sattumalta Sinun toiseen blogiisi, olen kahlannut lävitse kaikki kirjoituksesi viimeisen parin viikon aikana. Olen "vanhemman kaartin" syömishäiriöinen, yli viisikymppinen ja edelleen kyseisten ongelmien kanssa ajoittain kamppaileva. Ironista kyllä, olen myös psykiatrian ammattilainen.
VastaaPoistaRehellisesti voin sanoa, että en ole koskaan, en henkilökohtaisessa elämässäni sairauden kanssa taistellessani saati työurallani, kohdannut ketään ammattilaista, joka olisi yhtä perehtynyt, sitoutunut ja täydellä sydämellä asialle omistautuva kuin Sinä. Olet ihminen, joka saa merkittäviä asioita aikaan!
Mielenkiinnosta kyselen tästä KAT-koulutuksesta. Mitä konkreettisesti tulet kokemusasiantuntijana tekemään valmistuttuasia? Eritoten syömishäiriöön liittyen? Pahoittelut jos olet tähän aiemmin jo vastannut, olen ahnehtinut tekstejä niin nopeasti, että on voinut jäädä väliin. Meidän alueella kokemusasiantuntijuus on täysin vieras käsite, eikä tämän kaltaista toimintaa tai koulutusta ole edes olemassa. Olen yrittänyt etsiä informaatiota asiasta, mutta mistään ei oikein selviä, mitä kokemusasiantuntijan työ käytännössä on. Osaatko yhtään valaista?
Hyvää jatkoa kaikissa pyrkimyksissäsi. Olisinpa joskus nuoruudessa kohdannut jonkun Sinun kaltaisen ammattilaisen <3
Terveisin T.
Moikka, ja ihan ensiksi suurkiitos ihanista sanoistasi! Et tiedäkään miten paljon ne mulle merkitsevät!!
PoistaSitten KAT-koulutukseen.
Eri sairaanhoitopiireissä vaihtelee koulutuksen sisältö, ja jotkin kaupungit järjestävät kansalaisopistossa koulutuksia, jotka kestävät muutaman päivän. EPSHP:n KAT-koulutus on poikkeuksellisen pitkä, koko vuoden kestävä ja siihen sisältyy koulutustilaisuuksia niin eri mt-sairauksista, yleisestä hyvinvoinnista, ryhmätyöskentelystä, ohjaajana olosta, mielenterveyden ensiavusta aina oman elämäntarinan kertomiseen.
Koulutuksen käytyä voi toimia todella monella eri tavalla, niin julkisesti kuin yksityisestikin. Voi toimia ryhmänohjaajana (esim. vertaistukiryhmissä) tai terapeuttisten ryhmien apuohjaajana (esim. dkt-ryhmissä), voi toimia tukihenkilönä ihan osastoillakin, tulkkina potilaan ja ammattilaisten välillä, eri kehitystehtävissä (esim. täällä Seinäjoella uuden psykiatrian talon suunnittelussa on ollut kokemusasiantuntijoita apuna). Lisäksi moni kertoo omaa tarinaansa näissä KAT-koulutustilanteissa, luennoilla ja jopa messuilla.
Eli tosi laajat mahdollisuudet toimia koulutuksen jälkeen, ja lisää löytyy esim. nettisivulta kokemusasiantuntija.fi
Jokainen on kokemusasiantuntija omasta sairaudestaan, eli esimerkiksi itse olen syömishäiriöistä. En siis luonnollisesti voi mennä puhumaan biposta kärsiville tai heille kertomaan tarinaani, koska en tiedä sairaudesta sen enempää mitä koulutuksessa kerrotaan. Sen sijaan voin mennä esim. sh-yksikön päiväosastolle tukihenkilöksi, voin toimia yksittäisten potilaiden tukihenkilönä, toimia vertaistukiryhmän ohjaajana, tai toimia dkt-ryhmässä apuohjaajana ja kokemusasiantuntijana, koska näistä minulla on kokemusta.
Mä olen sitä mieltä, että KAT on ihan uskomattoman mahtava keksintö ja nerokas keino saada asiakkaat ja ammattilaiset lähemmäs toisiaan, saada ammattilaiset näkemään asiakkaan näkökulmaa ja oikeasti hyödyntää sitä sairastajien käytännön kokemusta, jota ammattilaisilta puuttuu. Voi tietää kaikki mahdolliset teoriat, tietää kaikki diagnoosiluokitukset, tietää mitä sairaus pitää sisällään, mutta kokemuksen puutteen takia ei ole mahdollista tietää faktoja enempää.
Lisäksi itse koen niin, että tosi moni sairastunut häpeilee sairauttaan eikä uskalla kertoa siitä, koska ei kukaan muukaan kerro ja tämä saa yksilön helposti tuntemaan olonsa vialliseksi. Mutta kun on joku samaa asiaa sairastanut kertomassa ääneen ne hävettävät asiat, niin yhtäkkiä ne mittasuhteet laskevat ja sitä tajuaa, ettei olekaan niin outo ja viallinen.
Kannattaa katsoa oman sairaanhoitopiirin sivut tai kysäistä joltakin KAT-koulutuksesta, koska tuo nettisivu (kokemusasiantuntijat.fi) on koulutusten tarjoajien suhteen puutteellinen ja moni shp tarjoaa koulutusta. Tämä on vielä sen verran tuore juttu, ettei kaikki siitä tiedä.
Mutta kiitos paljon sinulle, ja hyvää kevään jatkoa! :)
Siis tää kirjotus osu just oikeeseen ajankohtaan kohdallani!! Kiitos siitä<3
VastaaPoistaOngelmani on juuri se että hirveä halu parantua ja motivaatio mutta tuntuu että en pysty siihen ja huonoina päivinä varsinki turhautuu ja haluaa vain luovuttaa mutt järjellä tietää ettei se ole vaihtoehto vaan silloin pitää puskea entistä kovempaa!! Näytin tän tekstin vanhemmillekkin ja sanoivat että järkevää asianmukaista tekstiä :) tää autto taas jaksamaan! Kiitos että jaksat auttaa muita samalla kun itse taistelet ja hienosti oletkin noussut ja näyttänyt närhenmunat sairaudelle! Oot tosi vahva ja antaa uskoa että mäkin pystyn tähän vaikka fyysisesti huonossa jamassa ollaan... Yritän hokea itselleni aina että jos tuntuu ettei jaksa syödä enempää niin kyllä pystyy kun vaan päättää että se ei ole fyysisyydestä kiinni vaan halusta ottaa kärsimys vastaan ja hyväksyä se, jossain kohtaa se väistämättä helpottaa! Mutta joo :D kiitos vielä että jaksat pitää tätä blogia! Auttaa varmasti monia.
Voi kiitos paljon kauniista sanoistasi!!
PoistaTämä blogi on kyllä täysin korvaamaton. Olen itse ollut paranemisen tiellä nyt kolme kuukautta. Aloitin normaalipainon alarajalta ja paino pompsahtikin tosi nopeasti lähes 20 kg!!! No kuten arvata saattaa, se aiheutti ja aiheuttaa edelleen tosi suuria vaikeuksia. Olen silti sinnikkäästi syönyt, syönyt ja syönyt ja pitänyt liikunnan ihan tosi minimissä, vain rauhallisia kävelylenkkejä jne. Silti aina kausittain alkaa tehdä mieli laihduttaa nää kilot pois ja alkaa urheilla kunnolla. Ja siinä vaiheessa aina löydän täältä uuden postauksen ja muistan, mistä oli kyse. Kiitos tosi paljon sinulle! Nimim. setpointia ja painon jakautumista odotellessa
VastaaPoistaVoi Kaisa, kiitos paljon!
PoistaUskon, ettei varmasti ole ollut helppoa sietää ja käsitellä painon nopeaa nousua, olen itse kokenut myös saman. Myös se yllyke vaihtaa "terveellisempiin" elämäntapoihin, aka siis palata sairauteen, voi olla vaihtelevasti tosi kova, mutta kun silloin pitää mielessä sen toipumisprosessin, että haluaako käydä saman läpi vielä uudelleen, niin ainakin itselläni se toimii.
Kolme kuukautta on todella lyhyt aika, joten ei mikään ihme miksi mieli vetää toisaalle. Aivoilta vie kuitenkin vähintään sen vuoden päivät sopeutua uuteen, korvata vanhat ajatus- ja käyttäytymismallit uusilla johtuen jo ihan nälkiintymisen aiheuttamista vaurioista aivoissa. Vaikka paino olisi jo jakautunut niin silti keho jatkaa itsensä korjaamista. Esimerkiksi itse olen huomannut vasta viimeaikoina mun aivotoiminnassa ja hermostossa tapahtuneet pienet muutokset, eli siihen meni jo puoli vuotta.
Kyllä se palkka sieltä alkaa tulla. Sulla on ollut paha lama ja vieläkin kärsit siitä, pitää maksella velkoja ja velkojen velkoja ja kiireellisiä ulosottolaskuja, joten se vie aikaa että nämä velkavarastot täytetään.
Sä teet just oikein syömällä ja lepäämällä, koska ruoka on kehon rahaa.
Tsemppiä!
Mietin vielä, miten tyypillisiä nämä mun kokemat tunteet tässä prosessin aikana ovat. Olen siis vaihtelevasti koko ajan vihainen tai todella vihainen. Ja mulle tulee ihan valtavia itseinhon tunteita (joita ennen hoidin paastoamalla). Meneväthän nämä tunteet ohi? Alan tuntea itseni yhteiskuntakelvottomaksi.
VastaaPoistaTunteiden heittely laidasta laitaan on tosi normaalia, kävin sen itsekin läpi. Olet tähän mennessä juossut niitä karkuun ja tukahduttanut syömishäiriöön, ja ne nousee nyt pintaan.
PoistaHaluaisin tuoda sen seikan esille, että sun vihan tunne voi olla sekundaarinen eli peittää alleen sen oikean tunnetilan, jota et uskalla käydä läpi. Itselläni esimerkiksi nousee häpeä, jos pitäisi tuntea surua tai näyttää surun tunnetta, jolloin häpeä ei ole adekvaatti tunne. Viha on adekvaatti silloin, jos sua loukataan jotenkin.
Kannattaa miettiä tätä. Tunnemyrskyt alkaa laantumaan mutta parantumisen alku voi olla tosi myrskyisää ja siksi olisi tosi hyvä käydä terapiassa puhumassa näistä.
Onko tullut mieleen etteivät nämä sun "haters" välttämättä ole vain "kateellisia" sun parantumisesta tms., vaan näkevät oikeasti läpi sinusta/sun accista sen mistä pohjimmiltaan on kyse: huomionhausta. Ilman noita "before" kuvia et tunne olevasi mitään, epäilen. Siksi niitä on pakko postata. Se on aito syy siihen mikset kykene niistä luopumaan. Ei toisten auttaminen.
VastaaPoistaTiedätkö, jos mun olemassaolo ei millään tapaa liikuttaisi sinua, niin miksi sä näet vaivaa ja anonyyminä kommentoit ja yrität iskeä heikkoon kohtaan? Jos mun olemassaolo ei millään tapaa sua vaivaa, niin miksi sä yrität repiä mua palasiksi? En millään tapaa pysty ymmärtämään tätä etenkin somessa näkyvää ilmiötä, että poljetaan toisia alemmas ja alemmas ja revitään palasiksi. Onko sitten niin, että esimerkiksi sinulla ei ole enää tarpeeksi IRL kontakteja, jolloin luulee voivansa viettää villin lännen elämää somessa?
PoistaTai luuletko, että oma olo siitä paranee?
On olemassa ihmisiä, jotka ovat aidosti onnellisia ja iloisia muiden puolesta. Kun itse näen B&A-kuvan, mä olen iloinen tän ihmisen puolesta siksi, että hän on saanut elämänsä paremmille raiteilleen eikä mulle tulisi mieleenkään ajatella ihmisen tekevän näin huomionhalusta, eikä mulle tulisi mieleenkään yrittää rikkoa sitä ihmistä noin julman mitätöivillä kommenteilla. Ei ikinä!
Siksi mä mietinkin sitä, että miten sä kehtaat? Sä olet kommentistasi päätellen seurannut mun matkaa jo pidempään ja vaikka mä en ole juuri muusta kertonutkaan kuin syömishäiriöstä, niin silti sä koet jotain omaa oikeutta, jotain valheellista ylemmyyden tunnetta tulla dissaamaan mua. Mutta sen sijaan, että sä onnistuisit jotenkin loukkaamaan mua, niin sä itse asiassa teet mulle palveluksen: autat mua ymmärtämään sen, että mä todellakin teen just oikein ja mä todellakin haluan tehdä tätä, ja sä olet auttanut mua ymmärtämään sen miten sairaita ne näitä asioita tekevät ihmiset oikeasti ovat.
Kyllä, siinä olet oikeassa että nuo before-kuvat ovat merkityksellisiä, koska ne kertoo konkreettisesti sen fyysisen tilan, josta mä olen noussut. Mä olen ylpeä siitä, mä olen ylpeä tekemästäni työstä ja mä olen ylpeä itsestäni nykyisin, joten totta vie mä niitä näytän! En näe mitään häpeän aihetta siinä!
Sen sijaan sinulle mä sanoisin sellaisen asian, että kiinnitä huomiota tuohon sun mitätöivään käyttäytymiseen. Sä määrittelet mun tekemiset ja mun tarkoitusperät oman tunteesi pohjalta, ja se tunne taitaa olla jonkinsorttinen katkeruus, pelko, epätoivo, suru, ahdistus, alemmuudentunne, ehkä viha, joka ei ole millään tapaa adekvaattia. Mä edustan sulle jotain, jota sä pelkäät henkesi edestä mutta sitähän sä et uskalla myöntää, koska silloin voisi tulla naarmu siihen sun väärään ylemmyydentunteeseen.
Mieti tuota asiaa miksi sun on pakko repiä muita palasiksi voidaksesi tuntea omaa oloa paremmaksi. Jotakin se sussa palvelee ja se jokin taitaa olla sun sairaus. Kukaan edes puoliksi terve ja fiksu ihminen ei noin tee. Lapsilta tuollaista käytöstä voi vielä odottaa, mutta sun kirjoitusasusta voin päätellä, että olet aikuinen, mikä tekee asiasta vielä sairaampaa.
Toivottavasti sä saat joskus apua sellaiselta, joka sua voi auttaa ja että hyväksyt sen seikan. Maailmassa kun on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka haluaa ihan aidosti auttaa muita ilman mitään taka-ajatuksia.
Hei Heidi,
VastaaPoistaMulle sun parantumisprosessi on antanut taas pontta itsellekin, että kyllä tästä suosta voi nousta! Jos edellinen kirjoittaja halusi mollata ym. Niin mulle (sopivassa määrin) ennen ja jälkeen kuvat on siinä mieles hyviä, että oikeesti näkee, että kyllä ne luut saat piiloon ja voi saada naisellisen muodokkaan kropan.
Mulla sen lisäks, että olen luisevakroppainen ja yritän tässä kovasti syödä ja saada kehoa korjaantumaan (vaatii töitä), niin mulla on haasteita mielen ja ajatusten kanssa. Päässä pyörii tuhat erilaista asiaa, mitä pitää tehdä, miten ja milloin. Sit funderaan, miks mua koko ajan jostain pistää, kolottaa, puristaa, ahistaa...jännittäää, vatsassa kouraisee, poskia kuumottaa, en pysty relaan....tää on jo toinen kevät, kun koen tällasen karmean jakson, että kroppa jotenkin on sellases puristuksissa....yritän olla tyyni, mutta jostain alitajunnasta kai nuo tuntemukset vaan tulee. Ja sit tuntuu, että rintaa pistää ja sattuu, jalat lyö setsuurii, käsi puutuu ym.ym.
Miten saisin rentoutta? Ja mitä tää ahistusoireilu on? Mistä se tulee?
Ajattelen myös ruokaa ja syömiseen liittyviä juttuja. Syön ja nautin syömisestä, hyvästä ruuasta. Samalla ahdistuen, että herkuttelen, ja se on trendien vastaista. Kaikki vaan karppaa ja syö rahkoja ja hedelmiä. Inhottavaa...... kun sit itekin alkaa tekee niin, mut lisäks haluu nameja ja paakkelseja, koska nekin on hyviä. Eikä tee mitään pahaa, mutta samal mietin, miks muut ei syö myös herkkui, vaan miniannoksia ja minikalorimääriä. Äh...tää on triggeröiviää. Että erittäin osuvan tekstin kirjoitit huhtikuulle!!!
On täää melkosta taistelua mielen ja tunteiden kanssa. Ja vaakalla käymistä. Hyvä fiilis, kun näkee lukeman pysyvän samois, vaikka on syöny ihan järkyttävän määrän ruokaa edellisinä päivinä. Sit taas kun on tullu vaiks muutama sata grammaa, eikä ehkä syönykään niin paljon...niin sit heti alkaa miettiin, mitähän kummaa mä oon nyt sit syöny, kun ny tolleen kertaheitolla tuli noin paljon lisää. Vaikka pitäs olla fiiliksis, kun tapahtuu nousua ylöspäin. Päinvastoin jannaan paikalla...
Ja mikä hei vielä, oon alkan syödä suklaatakin joka päivä. Oho,oi.
Ja joka päivä tekee mieli jotain makeeta hyväää......onks reiluu!?
Kiitos Heidi.
On kannustavaa lukea sun tekstejä.
Oot tehny loistavaa työtä sh:n nujertamiseksi, joten älä älä luovuta, ja ala kuureileen ym. Kaikkee vaan syö!
Mä ainakin haluisin niin niin kovasti tervehtyä tästä paska sairaudesta.:)
:)
Ihan ekaksi, kiitos ihan mielettömästi kauniista sanoistasi! Ne aina lämmittää mieltä ja on ihanaa kuulla, että voin jollakin tapaa olla avuksi :)
PoistaTokaksi mä haluan kyseenalaistaa tuon, että syökö kaikki minimimääriä ja välttää herkkuja, vai teetkö tulkinnan vain pienen ihmismäärän perusteella? Mä tiedän mitä sä tarkoitat ja tiedän itsekin ihan esim. omasta perheestäni noita ihmisiä, jotka kiinnittää huomiota vaan makroihin, vetelee keratiinia ym lisäravinteita, puputtaa parsakaalta, tummaa makaronia ja kanaa ja pitää banaania herkkuna. Onko tämä normaalia? Heille ehkä, mutta koko valtaväestöön verrattuna ei. On totta, että tosi iso osa väestöstä (etenkin naisista) on ollut/on paraikaa jollakin dieetillä, ja tämänhetkinen media on niin perseestä, koska se jauhaa vain dieettaamisesta.
Kyllähän siellä surkeasti yritetään tuoda bodyposia esille, mutta oletko kiinnittänyt huomiota MITEN siitä puhutaan? Yleensä vihjataan, että voidaksesi rakastaa kroppaasi ja itseäsi sun pitää olla terve ja hoikka. Tällä tavalla suljetaan pois ihmiset, jotka sairastavat kroonisia sairauksia.
Median lähettämä viesti terveydestä, onnellisuudesta ja itsensä rakastamisesta on niin pielessä kuin olla ja voi, siitä ei ole epäilystäkään!!
Meni nyt taas vähän ohi aiheen mutta halusin saada sut näkemään asiaa eri kantilta, koska usein itse tuijottaa vain sitä metsän etummaista koivua.
Mutta kyllä oikeasti normaalit ihmiset syövät herkkuja. Toki moni liittää siihen sen syntisyyden ja pahan, mutta se on taas median synnyttämää potaskaa.
Mä heitän sulle niinkin radikaalin asian kuin sun kropan. Jos sun tekee mieli makeaa niin silloin sun pitää sitä syödä! Sulle ruoka on lääkettä, ilman sitä sä et voi mitenkään parantua. Voit toki yrittää karppaamalla ja clean eatingilla toipua, mutta kohtaamatta ja syömättä herkkuja ja pelkoruokia sulle jää tosi paljon ruokarajoitteita, jotka jää kummittelemaan ja voi johtaa relapsiin.
Nuo ruoka-ajatukset johtuu aliravitsemuksesta, samoin kuin ahdistusoireilu ja vaikeus rentoutua. Ne korjautuu syömällä.
Punnitaanko sua hoidossa vai hoidatko toipumisen yksin? Ideaalitilanne on se, että sut punnitaan sokkona hoidossa ja hoitsu kertoo sulle mennäänkö oikeaan suuntaan. Jos et ole hoidon piirissä, niin silloin riittää kerran viikossa puntarilla käynti. Ei missään nimessä useammin, koska aivan kuten itsekin totesit, niin se vain estää sua etenemästä. Olipa vaa'an lukema mikä hyvänsä, niin se vaikuttaa aina samalla tavalla: alemmaksi on saatava, right?
Tästä todellakin on mahdollista päästä eteenpäin ja eroon tästä paskasairaudesta, se ON MAHDOLLISTA!! Sun ei tarvi olla valmis parantumaan, koska kukaan ei ole, mä en koskaan ollut. Mutta sun pitää kuitenkin haluta sitä.
Haluatko sinä?
Ota nyt hetki aikaa itsellesi, tee vaikka miellekartta sun tilanteesta ja siitä mitä sä elämältä haluat. Et sä halua sairastaa, vaan sun sairaus haluaa pitää itsensä elossa ja tappaa sut. Sun unelmat voi käydä toteen, mutta sairastaminen ei niitä toteuta.
Mä ymmärrän niin hyvin tämän pelottavuuden mutta silloinkin se pelko on parempi kuin sh:n feikki turvallisuus, koska se pelko kertoo että on menemässä kohti just oikeita asioita.
Tsemppiä!! :)
Kiitos, kiitos ihanista sanoista.
PoistaEi kun suunta eteenpäin ja aloittaa uus elämä, johon sh ei kuulu.
Alan nujertaa sitä askel kerrallaan, mutta kuitenkin täydellä rytinällä eli haastamalla itseäni syyllisyyttä tuntematta ja nauttimalla ruuasta.
Ehkä kun saan ravintoa aivoille ja lihaa luiden ympärille, alkaa ahdistustuntemuksetkin helpottaa. Toivon niin.
Ja mitä tulee noihin laihduttaja-ja kuureilu ihmisiin ja juttuihin. Joita en voi sietää. Ärsyttäviä, kun höpöttävät vaan, että paljonko tossakin kaloreita, tai syödöän tosiaan vaan niitä rehuja ja raakaruokaa ym. (siks en enää lue juurikaan sellaisia lehtiä...)
Mut joo..Niin mä jotenkin tänään aattelin, että hei olkoot, kärsikööt, jää kyllä monesta makuelämyksestä paitsi, kun kieltäytyy ja nirsoilee. Minä ainakin syön suklaata ja paistan huomenna pullat.
Ja pääsiäiseks kunnon suklaat ja rahkaherkkui...ne on niin namia!
Ja suolaseks valkosipulikermaperunoita ym.ym.hyviä ruokia!!:)
Oi, vapautuskohan sitä rajoitusten kahleista.
Hyviä vointeja Heidi sullekin ja hyviä ruokaelämyksiä:)
Kuulostaa erittäin hyvältä! :)
Poista